Levinnyttä rintasyöpää sairastava Kerly Hiltunen: ”Olen kiitollinen, että olen saanut elää näin pitkään”

Opit – ”Oma terveys kannattaa ottaa vakavasti” 

Olin 41-vuotias, kun minulla todettiin levinnyt rintasyöpä. Kasvain oli lähellä sydäntä ja levinnyt laajalle luuhun. Diagnoosi oli iso shokki, ja se on tehnyt minusta ihan eri ihmisen. Ennen diagnoosiani tein kolmivuorotyötä laitoshuoltajana. Työskentelin paljon, otin lisähommiakin. Siksi en pystynyt aina viettämään aikaa lasteni kanssa. Nykyään haluan olla läheisteni kanssa enemmän. Haluan nauttia jokaisesta päivästä, vaikka välillä onkin vaikeaa. 
 
Jos elämä on kiireistä, ei omaa terveyttään välttämättä mieti niin paljon. Hiljattain keskustelin erään tuttavani kanssa siitä, onko mammografiassa käyminen tarpeellista. Sanoin, että siihen osallistuminen ei vaadi paljon, mutta voi kyllä antaa sitäkin enemmän. Terveys kannattaa ottaa vakavasti. Jos sen kerran menettää, ei sitä saa millään rahalla takaisin. 

Vaikeat hetket – ”Menetin aika monta ystävää”  

Toisinaan minulla on luukipuja. Kehoni vasemmalta puolelta on poistettu imusolmukkeita, ja sen vuoksi vasen käteni kerää nestettä ja turpoaa välillä rajustikin. Lääkitysten vuoksi olen saanut liki 20 kiloa lisää painoa. Tämän vuoksi liikkuminen on vaikeampaa kuin ennen, ja kun katson peiliin, en tunnista kroppaani omakseni. 
 
Menetin aika monta ystävää sen jälkeen, kun sain diagnoosini. Ehkä he eivät osanneet olla minulle läsnä. Myös parisuhteeni päättyi. Vastaavia kokemuksia olen kuullut muiltakin syöpäsairailta. Diagnoosin saaneet voivat kaiken muun lisäksi pelätä sitä, että jäävät sairautensa kanssa yksin. Itse olin esimerkiksi sytostaattihoitojen jälkeen niin huonossa kunnossa, etten pystynyt nousemaan sängystä. Jouduin pyytämään apua arkisiin asioihin lapsiltani, jotka silloin olivat hieman alle kaksikymppisiä. 
 
Tällä hetkellä tilanteeni on stabiili. Minulla on jatkuva lääkitys ja käyn tutkimuksissa puolen vuoden välein. Viime syksynä minulta löydettiin kasvanut imusolmuke, jota nyt seuraillaan. Tilanteen seurailu tuntuu pelottavalta, mutta jos lääkäri sanoo, ettei tilanne ole vaarallinen, niin siihen pitää yrittää luottaa.  
 
Diagnoosini jälkeen pääsin psykologille viisi kertaa. Olisin halunnut keskusteluapua enemmänkin. Olen kuitenkin saanut voimaa self help -kirjoista ja yritän purkaa pahaa oloani kirjoittamalla. Jotenkin pahat fiilikset täytyy saada ulos. 

Toivo – ”Lastenhoitajan työssä saan unohtaa murheeni ja keskittyä lapsiin”  

Diagnoosini jälkeen kävin papereideni kanssa kokeneella syöpälääkärillä Virossa. Hän kehotti ottamaan vastaan kaikki hoidot, joita tarjotaan. Hänen mukaansa minulla oli elinikää jäljellä enintään viisi vuotta. Nyt diagnoosistani on seitsemän vuotta. Olen todella kiitollinen, että olen saanut elää näin pitkään. 
 
Olen ollut jo useamman vuoden osa-aikaeläkkeellä, sillä en pystynyt jatkamaan fyysistä vuorotyötä laitoshuoltajana. Nykyään teen välillä keikkaa lastenhoitajana. Kun olen työroolissa, minun täytyy unohtaa omat murheeni ja keskittyä lapsiin. Sama pätee silloin, kun teen vapaaehtoisena vuoroja vertaistukipuhelimessa. Vertaistuki on arvokasta muille diagnoosin saaneille, mutta se auttaa myös minua itseäni. Minun täytyy edes hetkeksi siirtää omat murheeni sivuun. 
 
Hyvää mieltä ja iloa minulle tuo myös koirani Milo, jonka otin vuosi diagnoosin jälkeen. Ajattelin, että jos minulla olisi koira, olisi minun pakko käydä joka päivä edes pienellä kävelyllä. Nykyään liikun paljon luonnossa. Nautin siitä, enkä tehnyt sitä aikaisemmin juurikaan.”  

Ennen rintasyöpädiagnoosia Kerly Hiltunen teki paljon töitä, eikä siksi pystynyt viettämään aikaa läheistensä kanssa. Nykyään hän nauttii lastensa, lapsenlapsensa ja koiransa seurasta useammin.
 

Tuki – ”Se, että pystyn antamaan muille uskoa tulevaan, antaa minulle lämpimän tunteen”  

Olen nykyään enemmän tekemisissä läheisteni kanssa kuin ennen. Näen lapsiani säännöllisesti, ja minulla on myös nelivuotias lapsenlapsi, jonka kanssa vietän aikaa. Lasteni kanssa en juurikaan puhu syövästä. 
 
En aluksi halunnut vertaistukea. Pelkäsin, että jos osallistuisin vertaistoimintaan, ihmiset kyselisivät liian henkilökohtaisia asioita tai että minun pitäisi heti puhua omasta tilanteestani avoimesti. 
 
Yhdysvalloissa asuva siskoni suostutteli minua. Hän sanoi, että vertaistoimintaan osallistuminen auttaisi enemmän kuin yksin kotona istuminen. Kävin ensimmäisessä tapaamisessani kaksi vuotta diagnoosini jälkeen. Minut otettiin hyvin vastaan, enkä kokenut mitään pakkoa puhua heti. 
 
Olen saanut paljon lohtua siitä, etten ole kokemusteni ja oireideni kanssa yksin. Olen myös kouluttautunut potilasjärjestön vertaistukihenkilöksi. Välillä teen kotoa käsin puhelinpäivystystä ja keskustelen muiden levinnyttä rintasyöpää sairastavien kanssa. Vertaisena toimiminen ei vaadi minulta paljoa, mutta se, että pystyn antamaan muille uskoa tulevaan, antaa minulle lämpimän tunteen. 
 
Toivoisin, että läheiset uskaltaisivat olla läsnä vakavasti sairastuneille ihmisille. Diagnoosin jälkeen ihminen voi olla sokissa ja peloissaan, mutta ei välttämättä halua pyytää apua tai kuormittaa muita, koska kaikilla on omat elämänsä ja tekemisensä. Jo se voi olla sairastuneelle iso asia, että joku soittaa ja antaa jotain muuta ajateltavaa – tai auttaa vaikka ruokaostosten kanssa.