Reijo Alaluusuan eturauhassyöpä on uusiutunut kolmesti – ”Saan jaksamista itsellenikin, kun kerron kokemuksistani”

Opit – ”Eturauhassyövän oireita ei kannata odotella” 

”Olin nuorempana aika kilpailunhaluinen. Kun esimerkiksi urheilin, tekemisessä oli aina vähän suorittamisen pakkoa. Nykyään tiedän, ettei minun aina tarvitse olla ykkönen. Tärkeintä on, että voin olla tyytyväinen tilanteeseeni. 
 
Isäni ja hänen veljensä kuolivat peräjälkeen vuonna 2003. Kummallakin oli kuolintodistuksessaan yhtenä syynä eturauhassyöpä, joka ei ollut ollut tiedossa. Minä seurailin pitkään omaa vointiani ja tunnustelin syöpään viittavia oireita. Oletin, että jos sairastuisin, sen huomaisi. Kun vuonna 2009 menin varmuuden vuoksi PSA-testeihin ja arvoni olivat koholla, ei minulla edelleenkään ollut oireita. 
 
Olen sanonut viidelle veljelleni, että oireita ei kannata odotella, vaan PSA-testeissä pitää käydä säännöllisesti joka tapauksessa. Yhdellä veljistäni tauti on ilmennytkin, mutta se on vielä kiltissä vaiheessa. Kaikki veljeni ovat kiittäneet, että pakotin heidät toimimaan. 

Vaikeat hetket – ”Mieskunnon heikkeneminen voi olla arka asia” 

Kun syöpäni leikattiin vuonna 2010, niin urologi totesi, että olen parantunut. Viisi vuotta myöhemmin PSA-lukemani lähtivät kuitenkin nousuun. Syöpäni on uusiutunut vuosina 2015, 2017 ja 2020. Nyt olen tuudittautunut siihen ajatukseen, etten enää tule sairaudesta paranemaan. 
 
Nykytiedon valossa minulle olisi leikkauksen sijaan ollut muitakin, säästävämpiä vaihtoehtoja. Leikkaus vaikutti mieskuntooni, mikä laski elämänlaatuani. Mieskunnon heikkeneminen on monelle miehelle herkkä paikka. Tiedän, että se voi johtaa itsetuhoisuuteenkin. Itse en reagoinut asiaan niin rajusti, mutta oli se minullekin alkuun arka asia. Toimin vertaistukihenkilönä, ja saamani vertaiskoulutuksen jälkeen asia ei ole enää hävettänyt. 
 
Sairauteni myötä monille asioille elämässäni on tullut uusi järjestys. Olen käynyt läpi rankkoja hoitoja, ja toisinaan olen lääkitykseni vuoksi todella väsynyt. Välillä saan öisin kuumia aaltoja. Tällaisetkin asiat on ollut pakko hyväksyä. Nykyään ajattelen, että mieskuntoni olisi mennyt jossain vaiheessa joka tapauksessa. 

Toivo – ”En ehkä parane syövästä, mutta en tule siihen kuolemaankaan” 

Välillä syövän kanssa tulee masennuksen hetkiä. Silloin kysyn, mikä minussa on vikana, kun en parane tästä touhusta. Kun tällaiset ajatukset välkkyvät mielessäni, liikunta monesti keventää mieltäni. Talvisin hiihdän, kesällä pyöräilen. Lisäksi joogaan, käyn kuntosalilla ja vesijuoksemassa ja voimistelen terapia-altaassa. 
 
Kun pitkän pyörälenkin jälkeen käy saunassa ja suihkussa ja pukee sitten puhtaat vaatteet päälleen, on olo henkisesti kevyt. Siitä tulee palkitseva olo, että pystyy tekemään jotain hyödyllistä itsensä eteen. 
 
En usko, että paranen syövästä enää. Toisaalta en myöskään usko, että tulen kuolemaan siihen. Luotan suomalaiseen syöpätutkimukseen ja -hoitoon ja uskon, että eturauhassyöpäni pysyy nykyhoidoillani aisoissa. 

Reijo Alaluusua on aktiivisesti mukana vertaistoiminnassa ja kannustaa hakeutumaan sen pariin jo diagnoosin jälkeen. ”Kun asiasta jutellaan porukalla, saa syövästä arvokasta tietoa heti lähtöön."

Tuki – ”Syöpädiagnoosista kannattaa puhua – vaikka koiralle”

Olin pohjoisen hangilla hiihtelemässä, kun tapasin erään vertaistukijan, joka houkutteli minut mukaan toimintaan. Saan jaksamista itsellenikin, kun kerron kokemuksistani muille kohtalotovereille. 
 
Toisinaan teen vuoroja Helsingin Meilahden sairaalan OLKA-pisteellä, joka on koordinoitua vapaaehtoistoimintaa sairaalassa. Seison aulassa vihreä liivi päällä, mikä on merkki siitä, että minulle voi tulla juttelemaan. Aina välillä minua lähestyy nainen, jolla on hätä: mies on diagnoosinsa jälkeen sulkeutunut kuin simpukka, eikä läheinen tiedä, mitä voisi tehdä. Tällaisissa tilanteissa koen suurta avuttomuutta. Voin vain antaa läheiselle materiaaleja, joihin sairastunutta voisi kannustaa tutustumaan. Sitä kautta homma voi lähteä aukeamaan. 
 
Tiedän, että sairauden käsitteleminen on osalle ihmisistä vaikeaa. Yksin jääminen on kuitenkin pahinta, mitä syöpädiagnoosin saanut voi tehdä. Jos asiasta ei pysty puhumaan läheiselle tai puolisolle, kannattaa puhua ihan kenelle tahansa. Vaikka koiralle. Ihminen on toki parempi vaihtoehto, koska ihminen voi vastata.”